Sanomalehti: sisältö ja mielikuvat

Luin tänään pitkästä aikaa ilmaisjakelulehti Metroa. Suosittelen sitä lämpimästä kaikille 12-vuotiaille tai niille, joille lukeminen ja ymmärtäminen on jostain syystä vaikeampaa. Uutisiin ei hirveästi tarvitse keskittyä, koska ne eivät niinkään keskity maailman tilan kuvaamiseen tai taustoittamiseen, vaan pelkkien tapahtumien luettelemiseen. Toimiihan se mainiosti lapsille, jotka vasta opettelevat sanomalehtien lukemista. Metro – a newspaper for dummies!

Vielä pahempia tuntuvat olevan lehtien verkkosivut: samat uutiset monistetaan sivuilta sivuille ilman lähdekritiikkiä, ja niinhän siinä käy, että huhuista tulee uutisia. Myöhemmin ne sitten oikaistaan, mutta noloina ja vaivihkaa, joten alkuperäinen huhu jää elämään yleisenä totuutena. Uutisten pääpaino on seksiaiheisilla tutkimuksilla ja skandaaleilla, koska ne vetävät parhaiten ihmisiä katselemaan myös verkkolehden olennaisinta tarjontaa eli kaupallisten yhteistyökumppaneiden tiedotteita.

Kahvi ja lehti, onnistuneen aamun edellytykset. Näin on ainakin useimmilla lehtien pitkäaikaisilla tilaajilla. Kyse ei ole siitä, että lehti pitäisi sisältönsä takia lukea aamulla. Yleisin valitus jakeluhäiriöistäkin on se, kun “lehtihän on jo vanha iltapäivällä”. Paskan marjat! Lehti on tämän logiikan mukaan vanha jo aamulla tullessaan, koska se ei enää ole ensisijainen tiedotuskanava. Lehtien rooli on muuttunut lähes kokonaan taustoittavaksi, pohdiskelevaksi ja keskustelevaksi journalismiksi. Kysymys ei ole enää siitä, mitä on tapahtunut, vaan mitä se merkitsee.

Paperilehden säilymisestä käydään hyvin tunnepitoista keskustelua juuri niiden mielikuvien takia, joita paperisen lehden rapistelu antaa. Oikeasti se ei ole yhtään sen helpompaa ja mukavampaa kuin verkkolehden lukeminen (siis oikean verkkolehden, ei niiden ilmaisten sisältöjen). Oikeasti ihmiset vain yhdistävät paperilehteen jotain muuta, mikä tekee kokemuksesta korvaamatonta. Esim. kahvi-lehti, bisnespuku-salkku-lehti, viskilasi-nojatuoli-lehti, perheonni-aamiainen-lehti. Tilalle on kuitenkin pakon edessä helppo keksiä uusia mielleyhtymiä, koska kyse ei ole lehden sisällöstä tässä tapauksessa.

Päivän sitaatti

Minna Suni kirjoittaa Kotuksen (kotimaisten kielten tutkimuslaitos) blogisivuilla kivan tiivistelmän suomalaisten suhteesta kieleen:

Niinpä niin. Olemme merkillinen joukkio. Halveksimme kielitaitoamme, vähättelemme osaamistamme, kadehdimme muunkielisiä ja päälle päätteeksi vielä kummeksumme isoon ääneen maahanmuuttajia, jotka haluavat oppia meidän kielemme.

Komitea oman palkintonsa paineen alla

Nobelin rauhanpalkinnon myöntäminen Obamalle oli poliittinen teko, jolla mitataan komitean itsensä vaikutusvaltaa. Palkinnon myöntäminen pelkästään hyvistä aikeista tarkoittaa, että komitea uskoo pystyvänsä vaikuttamaan aikeiden reaalistumiseen retoriikasta käytännöksi. Palkinto oli selkeä viesti USA:n kansalle, että tähän suuntaan haluamme asioiden kulkevan. Sama viesti Obaman kannalta on rohkaisu/painostus.

Eli siis sanoista tekoihin Obama. Seuraavat asiat olisi saatettava loppuun:

• Guantanamon sulkeminen
• Irakista vetäytyminen
• Ydinaseiden vähentäminen ja uusien kehittelyn lopettaminen
• Dialogi ulkopolitiikan ensisijaisena keinona 
• Kidutuksen lopettaminen

Sotien lopettamista ei Obamalta voi vaatia, koska hän ei ole sitä luvannutkaan, mutta edelliset olivat ennen vaaleja annettuja lupauksia. Näiden saattaminen käytäntöön on siis nimenomaan rauhanpalkinnon merkityksen mittari, ei välttämättä Obaman. Ottaen huomioon palkinnon värikkään historian (se on myönnetty ennenkin mm. massamurhaajille) ei sitä niin kovin avostettavana voida nytkään pitää. Panokset ovat kovat, sillä mikään ei vielä todista Obaman retoriikan takaa löytyvän suurta vastuullista johtajaa.

Analyysi: Afganistan

Helsingin Sanomissa oli tänään pyhitetty kokonainen sivu suomalaisten Afganistan-mielipiteille. Afganistanin tilanteen analyysi on tässäkin lehdessä jäänyt kovin pinnalliseksi, joten tähän kompleksiseen huttuun olisi syytä lisätä muutamia huomioita.

Hesari oli kyllä huomioinut – kuten useimmat kommentaattorit – näennäisen ristiriidan kansalaisten mielipiteissä: Afganistanista ei haluta vetäytyä, mutta tavoitteiden toteutumiseenkaan ei uskota. Tavoitteinahan meillä on vaatimattomasti “demokraattinen jälleenrakennus ja ihmisoikeuksien edistäminen”. Hesarissa vihjattiin ristiriidan johtuvan suomalaisten halusta tehdä parhaansa, vaikka mahdollisuuksia ei olisikaan. Tuskin.

Parempaan analyysiin kykeni yllättäen puolustusministeri Jyri Häkämies, joka muistutti ettei menestystä Afganistanissa voida mitata länsimaisella mittapuulla. Jostain syystä Häkämies unohti kertoa, miksi ihmeessä me sitten tavoittelemme menestymistä nimenomaan länsimaisten käsitysten mukaan. Eikö tämä juuri ole sitä ylimielisyyttä, alentavaa uuskolonialismia?

Ron Jacobs ilmaisi asian aika kivasti:

This is the lesson the Afghans must learn. When you are the occupied, the native, the wog, you are subject to the occupier’s definitions.

Intervention tehneet länsimaat siis määrittävät, minkälaisesta yhteiskuntajärjestyksestä afganistanilaiset tykkäävät. Ja kun he eivät välttämättä tykkääkään, niin heidät opetetaan tykkämään. Demokratia on kuin olut, siitä oppii tykkämään vain juomalla. Isoksi ongelmaksi on muodustunut vain, että ulkoapäin tuleva painostus herättää hyvin vanhoillista vastarintaa. Todellinen kehitys on aina sisäsyntyistä.

Suomen kannalta Afganistan on monimutkainen. Suomi on mukana turvaamassa rauhaa samaan aikaan, kun maassa käydään sisällissotaa ja “terrorismin vastaista sotaa”. Kaikessa absurdiudessaan suomalaiset rauhanturvaajat pyrkivät siis varmistamaan, että toiset saavat käydä sotaa rauhassa. Mainittakoon, että suomalaiset rauhanturvaajat tekevät erittäin arvokasta työtä ja rauhanturvaamisperinnettä on syytä arvostaa korkealle. Afganistanissa tämä työ kyllä valuu hukkaan.

P.S. Lisälukemiseksi suosittelen Eric Margoliksen artikkelia America has been here before.

We should hang a huge neon sign over Afghanistan: “CAUTION: DEJA VU.”

Pornoa! Apua!

Keskustelupalstat ja lehtien yleisönosastot ovat kyllä niin vallattomia välillä. Välillä saa nauraa ihan kuset housussa. Tuoreimpiin huvituksiin kuuluu varmasti ainakin Hesarin keskusteluissa pinnalla ollut pornoaihe. Pornon suhteen ei ilmeisesti voi olla kuin puolesta tai vastaan. Joko se täytyy täysin tuomita tai puolustaa kulttuurin korkeimpana ilmentymänä.

Kaikenlaista tutkijaa on käynyt itkemässä, miten tutkimukset joko osoittavat pornon tekevän hyvää ihmiselle tai aiheuttavan tuhoisan riippuvuuden. Asiantuntija-arvioita on vielä höystetty kadunmiehen näkökulmilla. Kukaan kirjoittajista ei ole tosin muistanut erästä perusasiaa: käsitteen määrittelyä. Tähän vaatimukseen moni ehkä vastaa, että on kyse yleisesti tunnetusta aiheesta, joka tarkoittaa kaikille suunnilleen samaa. Mutta tässä onkin mielestäni se pointti: porno ei tarkoita kaikille samaa.

Nykypäivän massaviihteellistynyttä pornoa ei välttämättä kannata edes verrata vuosisatoja vanhaan maalaustaiteeseen, mutta pornoa yhtä kaikki. Sama henkilö, joka pitää miestenlehtien kuvia mauttomina ja alatyylisinä, saattaa laittaa seinälleen penetraatiota esittävän maalauksen, josta on maksanut jopa tuhansia euroja. Joku toinen taas miettii, että onpa hirveä taulu, mutta rakastuu tulisesti viettelevään kuvaan miestenlehdessä.

Kovaa pornoa Louvresta.

Vaikka pornosta voi puhua nykyisin avoimesti, on se rinnastaminen taiteeksi edelleen tabu. Kyse on kuitenkin kulttuurin osa-alueesta, viihteestä, esteettisistä elämyksistä, tavasta ilmaista itseään, kokea yhteisöllisyyttä, jne. Mikä tekee seksuaalisesta kiihottumisesta vähempiarvoisen elämyksen? Toki pornoon liittyy maailmalla kaikkea pahaa, kuten ihmiskauppaa ja riippuvuutta, mutta mielestäni ongelmat eivät johdu pornon erikoislaatuisuudesta suhteessa muihin elämänaloihin.

Ihmiskauppa, riippuvuus, lasten hyväksikäyttö ja rikollisuus ovat oikeita ongelmia, mutta eivät selity sillä, että porno on itsessään paha asia. Mainstream porno on usein tylsää, mutta edustaa vain yhtä tyyliä. Sinuhe Egyptiläinen on tylsä kirja, mutta ei se tarkoita, että kaikki kirjallisuus olisi tylsää. Pohdinta siitä, missä vaiheessa pornografinen ilmaisu muuttuu viihteestä taiteeksi on samanlaista jeesustelua kuin mikä tahansa kulttuuria arvottava keskustelu.

Seuraava – ehkä turhan suppeakin - määritelmä on poimittu väestöliiton sivuilta:

Porno eli pornografia on aikuisille tarkoitettua niin sanottua viihdettä. Sen tarkoituksena ei ole näyttää aitoa tai oikeaa seksuaalisuutta, rakkautta tai nautintoa, vaan tuottaa seksuaalista kiinnostusta ja kiihottumista. Pornoa näkee eri muodoissa muun muassa lehdissä, elokuvissa ja internetissä. Sitä voidaan määritellä eri tavoin, esimerkiksi pehmeään (eli softcore) ja kovaan (hardcore) pornografiaan. Pornografian määritteleminen on aina kulttuuri-, arvo- ja normisidonnaista. Myös jokainen yksilö kokee pornografian omalla tavallaan, jotkut kokevat sen omaa fantasiamaailmaansa rikastuttavana asiana, kun taas toiset ahdistuvat pornosta. Tällä halutaan suojella lapsia kohtaamasta liian varhain asioita, joita he eivät välttämättä pysty ymmärtämään ja mikä aiheuttaa ahdistusta ja hämmennystä.

Pragmatismi, realismi, populismi ja idealismi

Barack Obaman ja talouskriisin myötä on voitu ilolla havaita idealismin palanneen salonkikelpoiseksi asenteeksi politiikassa. Karkeasti ottaen tähän asti on hyväksytty vain pragmatismi, realismi ja tietyin varauksin populismi, kun puhutaan politiikasta.

Pragmaattinen asenne on suhtautunut politiikkaan yhteisten asioiden hoitamisena, jolloin valtiota (tai muuta kokonaisuutta) hallitaan optimoimalla budjetti ja lainsäädäntö vastaamaan vallitsevaa tilannetta.

Realistinen asenne korostaa yleensä kansainvälisiä suhteita. Politiikkaa pitää tehdä tällä tavalla, koska muualla maailmassa tehdään tällä tavalla. Mihinkään poikkeavaan ei tulisi ryhtyä ennen kansainvälisiä sopimuksia. Mm. kilpailukyky ja turvallisuus vilahtelevat tiuhaan perusteina.

Populistinen asenne pyrkii yksinkertaistamaan asioita ja monesti provokatiivisesti osoittamaan syitä ja syyllisiä, kuitenkaan sen parempia vaihtoehtoja tarjoamatta. Tällä tähdätään enimmäkseen suosion kalasteluun.

Idealistinen asenne näkee politiikan asioiden muuttamisena paremmaksi. Unelmia, ideoita ja päämääriä on mahdollista toteuttaa politiikan keinoin.

On helppo havaita, ettei kukaan edusta yksistään yhtä asennetta, vaan kaikkien näiden sopiva suhde ratkaisee. Erityisesti retoriikassa on helppo profiloitua kuten Soini populistiksi, mutta todellinen hyvä politiikka edellyttää näkemystä kaikilta puolilta. Se, että idealismi on pidetty pimennossa ei ole ollut realismia, vaan tyhmyyttä. Politiikka ei ole virkamiestyötä, jossa jonkin kaavan avulla voidaan todistaa paras vaihtoehto, vaan todellisuudessa se on eri toimijoiden ja intressiryhmien välinen taistelukenttä, jossa jokaisella pitäisi olla näkemys, miltä maailman tulisi näyttää. Pragmatismi ja realismi ovat toimineet hyvänä parina politiikan poistamisessa politiikasta. Sarjassamme kuinka vähentää äänestysaktiivisuutta. Vastassa on ollut vain populismi, joka ei vielä pitkälle kanna.

Äänestäjä ei äänestä parasta virkamiestä, vaan politikkoa, joka pyrkii muuttamaan asioita paremmaksi. Idealistinen asenne innostaa ja aktivoi. Idealismi ei ole sinisilmäisyyden synonyymi, vaan tapa nähdä asioiden merkityksiä, päämääriä ja samalla paljastaa toisten ajamien asioiden taustalta löytyvät vaikuttimet.

Ay-raha ja vasemmisto

Kuinkahan paljon ay-liikkeen tuki vasemmistopuolueille jarruttaa puolueiden uudistumista? (Ja kuinka monta sulkumerkintää yhdessä tekstissä on liikaa.)

Oikeistopuolueet ovat olemassa elinkeinoelämää varten (provokatiivinen oletus), mutta vasemmistopuolueiden tavoitteet eivät tänä päivänä aina kulje samaa rataa ay-liikkeen kanssa, vaikka työväenliike alunperin olikin yhteinen nimittäjä (ja on osittain vieläkin). Vasemmiston kuuluu ajaa (virallisten linjaustenkin mukaisesti) heikoimman asemaa yhteiskunnassa ja keskiluokkainen duunari ei välttämättä tähän heikoimpaan ryhmään enää kuulu. On siis selvä, että tietyissä tapauksissa heikoimman auttaminen ei ole linjassa duunarin etujen kanssa tai ei ainakaan suoraan hyödytä tätä.

Yksi esimerkki on vasemmistopuolueiden kansainvälisyys ja solidaarisuus, joka on alusta alkaen ollut vasemmistoliikkeen kantavia ajatuksia. Mieliharrastuksiani on ollut viime aikoina lehtien tekstaripalstojen selaaminen, joissa aika usein nimim. “duunari” lähettää viestiä päättäjille ja nyt lähinnä Paavo Arhinmäelle. Viestin sisältö on yksinkertainen: kotimaan duunareitten etu muiden (ulkomaanpellejen) edelle. En tiedä tarvitseeko edes kommentoida näin mustavalkoista ajattelua tässä yhteydessä, mutta ehkä on ihan hyväkin, jos näitä “duunareita” siirtyy persujen leiriin.

Voidaan myös todeta, että sosiaalietuuksiin turvautuvien ei kannata toivoa kovin suuria korotuksia palkkoihin yleisesti, koska harva tuki on elinkustannusindeksiin sidottu. Eli inflaation myötä oma ostovoima pienenee, vaikka palkat nousevat. Tämä on nähty selkeästi mm. opintotuen yhteydessä, joka on korotuksesta huolimatta jäljessä.

Palataksemme ay-liikkeeseen, voidaan vasemmiston ja ay-liikkeen suhdetta peilata hyvin perustuloajatuksen kautta. Demarit vastustavat henkeen ja vereen perustuloa, koska se ei ole ay-liikkeelle mieleen, mutta esimerkiksi vihreille tällaisen järkevän ajatuksen esittäminen ei tuota tuskia, kun heillä ei ole ”uutena” puolueena ay-liikkeeseen napanuoraa. Vasemmistoliitto on tällä hetkellä jakautunut tässä asiassa.

Money talks, kuten sanotaan. Ay-liikkeen tuki vasemmistolle oli yllättävän isoa, ja vaikka se ei puolueiden uudistuspyrkimyksiä jarruttaisikaan, niin sellaisen kuvan se antaa ulospäin.

Vastuuttomuus on suomalaisten perusoikeus

Miksei Suomessa kukaan halua ottaa vastuuta mistään? Poliitikot ulkoistavat vastuun virkamiehille, yritysjohtajat markkinoille, mamukriitikot maahanmuuttajille, jne.

Viimeistään tässä vaiheessa vaalirahoituskohua olisi monessa maassa hallitus hajotettu ja vaalit uusittu, kuten Attac täysin oikein perustein vaatiikin tekemään. Uudet vaalit tulevat kalliiksi? Demokratia on.

Myös Helsingin sosiaalijohtaja Paavo “wouwou” Voutilaisen hankinta-asiat ovat olleet kivasti tapetilla. Enää herää kysymys, pitäisikö hänen erota valehtelun vai epäpätevyytensä takia?

Molemmissa edellä mainituissa tapauksissa kukaan ei varmaan loppujen lopuksi tule vastuuta kantamaan, vaan asia unohdetaan hiljalleen ja jatketaan kuin ei mitään olisi ollutkaan. Tämä maan tapa voitaisi kirjata ihan lakiin perusoikeutena. Syyllisiä ei saa syyttää, koska se on syyllistämistä. Sen sijaan syyllinen saa syyttää muita, koska onhan se ihan kohtuutonta, jos joutuu kantamaan vastuun virheistään ihan itse.

Kyllä ihmisten tulisi osata nähdä ero “median ajojahdin”, syntipukin etsimisen ja tavallisen vastuunkannon välillä.

Luovat ideat ja oppivelvollisuus

Kaikissa luovuuteen pyrkivissä ajatusrakennelmissa on suurin osa usein pelkkää sontaa. Ehkä koko juttu saattaa olla pelkkä aivopieru. Tällaisten heittojen pointti – joita mm. toissakertainen kirjoitukseni edustaa – on siinä, että ne herättelevät funtsimaan asioita ihan toisesta näkökulmasta ja usein sisältävät jonkin uuden ja paremman ratkaisun siemenen. Esimerkiksi oppivelvollisuutta ei kannata tarkastella pelkästään peruskoulun ja toisen asteen opintojen välisestä siirtymäkohdasta. En siis kannata kaikille pakollista maanpuolustus/sivistys/kansalaisvalmiuskurssia sellaisena instituutiona kuin sen esittelin.

Yksi toinenkin pieru idea minulla kyllä on, minkä puoleen olen alkanut taipua. Toisen asteen koulutuksen voisi yhdistää yhdeksi ja samaksi isoksi kokonaisuudeksi. Kaikki aloittaisivat ainakin vuoden mittaisella yleissivistävällä lukiokoulutuksella, jonka jälkeen vasta valitaan siirrytäänkö ammattiin valmistavaan opetukseen vai jatketaanko teoriaan ja akateemisiin opintoihin suuntaavaan opetukseen. Malli muistuttaa jokseenkin Ruotsissa käytössä olevaa lukiota. Ensimmäisen vuoden aikana opetus olisi luokallista ja vasta sen jälkeen muuttuisi luokattomaksi (hassu sana). Tällöin ammattikoulut voisivat jättää yleissivistävän opetuksen pois ja keskittyä suoraan ammattiteoriaan ja käytäntöön.

Idean mielenkiintoisin puoli on mielestäni se, että keskiaikaisesta ylioppilastutkinnosta voitaisiin luopua ja tilalle voitaisiin rakentaa uusi järjestelmä, esim lopputyö. Kun osa oppilaista lähtee ammatiopintojen pariin, alkaisivat loput keskittyä syventäviin teoriaopintoihin tavoitteena isompi lopputyö. Lopputyön ei tulisi olla liian erikoistunut, vaan nimenomaan useampien tieteenalojen näkökulmista rakennettu kokonaisuus, mahdollisesti vieraalla kielellä toteutettuna tai käännettynä. Tällainen miniyliopisto kannustaisi enemmän luovaan oppimiseen ja itsenäiseen ajatteluun kuin kalvosulkeiset.

Pieru vai mahdollisuus?

Verotuksesta (pelkkää pohdintaa)

Olen jo pitkään ihmetellyt, miten vähän on keskusteltu verotuksen painopisteen siirtämisestä valtiolta kunnille. Palveluiden turvaamisen kannalta olisi jotenkin loogista, että taho, joka on laillisesti vastuussa peruspalveluiden (terveydenhoito, koulut, yms.) järjestämisestä voisi myös kerätä itse tarpeeksi rahaa tätä varten. Tietysti ihan näin yksinkertaisesta asiasta ei ole kyse. Mikäli hyväksymme ajatuksen verotuksen painopisteen siirtämisestä kunnallisverotukseen, joudumme samalla ratkaisemaan tiettyjä ongelmia:

Kunnallisvero ei ole progressiivista. Tästä tultaisiin käymään isoa vääntöä, koska valtion tuloverotuksen keventämisen maksumiehiksi joutuvat kaikkein köyhimmät ja rikkaat pääsisivät vastaavasti helpommalla. Ongelma on vähän samantapainen, kun työn verotuksesta kuluttamisen verottamiseen siirtymisessä: alv on kaikille sama.

Kuntien välinen verokilpailu. Jo nykyisellään tuhoisaa ja typerää. Monissa kunnissa vältellään “huonojen veronmaksajien” tuloa rakentamalla ison rahan asuntoja, ja tietoisesti pyritään tekemään kunnasta rikkaitten veroparatiisia. Tämän seurauksena köyhät joutuvat muuttamaan naapurikuntaan, jolloin tämän kunnan menot (suhteessa tuloihin) kasvavat entisestään ja palveluiden tuottamisesta tulee hankalampaa. Tällaisen käytöksen suitsimiseen tarvitaan valtion keppiä ja porkkanaa, mikä taas onkin seuraava ongelmamme:

Valtionosuusjärjestelmä ei toimi tarpeeksi hyvin. Kuntien kustannustenjakoa ohjaava tulontasausjärjestelmä on erittäin monimutkainen ja siitä on vaikeaa rakentaa tasapuolista. Kuntien tarpeet ovat niin erilaisia: toiset kärsivät syrjäisestä sijainnista ja pitkistä välimatkoista, kun taas toiset ovat  kusessa pulassa suhteettoman suuren vanhusväestön kanssa. Valtionosuusjärjestelmästä huolimatta kuntien välinen kilpailu on tosiasia. Liiallinen valtionohjaus ja pakottaminen kyseenalaistavat koko kunnallisdemokratian tarpeellisuuden ja taas kuntien mahdollisimman suuri itsenäistäminen voi johtaa epärehelliseen toimintaan.

Itse kyllä kannatan lähidemokratiaa, sillä ihmisillä tulee olla mahdollisimman paljon vaikutusvaltaa oman lähiympäristönsä päätöksiin. Yhden kunnan hyvät päätökset valuvat kuitenkin viemäriin, jos naapurit juovat kermat päältä. En ole kyllä niinkään varma, mitä pitkällä tähtäimella tapahtuisi, jos kunnille annettaisiin vapaat kädet. Voi olla, että vastuu seuraisi vapautta  kuten yleensä käy. Alun kaaoksen jälkeen kuntapäättäjistäkin voisi kuoriutua ihan vastuullisia ihmisiä ja asukkaidenkin olisi pakko aktivoitua. Mitä enemmän kunnilla on mahdollisuus tehdä huonoja päätöksiä, sitä enemmän kuntalaiset nostavat meteliä. Progressiivista verotusta tai muuta yhtä radikaalia ei pelkästään kuntatasolla saada aikaiseksi, vaan valtion ohjausta osuusjärjestelmän ja lakien kautta tarvitaan pehmentämään tilannetta.