Avainsana-arkisto: politiikka

Pragmatismi, realismi, populismi ja idealismi

Barack Obaman ja talouskriisin myötä on voitu ilolla havaita idealismin palanneen salonkikelpoiseksi asenteeksi politiikassa. Karkeasti ottaen tähän asti on hyväksytty vain pragmatismi, realismi ja tietyin varauksin populismi, kun puhutaan politiikasta.

Pragmaattinen asenne on suhtautunut politiikkaan yhteisten asioiden hoitamisena, jolloin valtiota (tai muuta kokonaisuutta) hallitaan optimoimalla budjetti ja lainsäädäntö vastaamaan vallitsevaa tilannetta.

Realistinen asenne korostaa yleensä kansainvälisiä suhteita. Politiikkaa pitää tehdä tällä tavalla, koska muualla maailmassa tehdään tällä tavalla. Mihinkään poikkeavaan ei tulisi ryhtyä ennen kansainvälisiä sopimuksia. Mm. kilpailukyky ja turvallisuus vilahtelevat tiuhaan perusteina.

Populistinen asenne pyrkii yksinkertaistamaan asioita ja monesti provokatiivisesti osoittamaan syitä ja syyllisiä, kuitenkaan sen parempia vaihtoehtoja tarjoamatta. Tällä tähdätään enimmäkseen suosion kalasteluun.

Idealistinen asenne näkee politiikan asioiden muuttamisena paremmaksi. Unelmia, ideoita ja päämääriä on mahdollista toteuttaa politiikan keinoin.

On helppo havaita, ettei kukaan edusta yksistään yhtä asennetta, vaan kaikkien näiden sopiva suhde ratkaisee. Erityisesti retoriikassa on helppo profiloitua kuten Soini populistiksi, mutta todellinen hyvä politiikka edellyttää näkemystä kaikilta puolilta. Se, että idealismi on pidetty pimennossa ei ole ollut realismia, vaan tyhmyyttä. Politiikka ei ole virkamiestyötä, jossa jonkin kaavan avulla voidaan todistaa paras vaihtoehto, vaan todellisuudessa se on eri toimijoiden ja intressiryhmien välinen taistelukenttä, jossa jokaisella pitäisi olla näkemys, miltä maailman tulisi näyttää. Pragmatismi ja realismi ovat toimineet hyvänä parina politiikan poistamisessa politiikasta. Sarjassamme kuinka vähentää äänestysaktiivisuutta. Vastassa on ollut vain populismi, joka ei vielä pitkälle kanna.

Äänestäjä ei äänestä parasta virkamiestä, vaan politikkoa, joka pyrkii muuttamaan asioita paremmaksi. Idealistinen asenne innostaa ja aktivoi. Idealismi ei ole sinisilmäisyyden synonyymi, vaan tapa nähdä asioiden merkityksiä, päämääriä ja samalla paljastaa toisten ajamien asioiden taustalta löytyvät vaikuttimet.

Ay-raha ja vasemmisto

Kuinkahan paljon ay-liikkeen tuki vasemmistopuolueille jarruttaa puolueiden uudistumista? (Ja kuinka monta sulkumerkintää yhdessä tekstissä on liikaa.)

Oikeistopuolueet ovat olemassa elinkeinoelämää varten (provokatiivinen oletus), mutta vasemmistopuolueiden tavoitteet eivät tänä päivänä aina kulje samaa rataa ay-liikkeen kanssa, vaikka työväenliike alunperin olikin yhteinen nimittäjä (ja on osittain vieläkin). Vasemmiston kuuluu ajaa (virallisten linjaustenkin mukaisesti) heikoimman asemaa yhteiskunnassa ja keskiluokkainen duunari ei välttämättä tähän heikoimpaan ryhmään enää kuulu. On siis selvä, että tietyissä tapauksissa heikoimman auttaminen ei ole linjassa duunarin etujen kanssa tai ei ainakaan suoraan hyödytä tätä.

Yksi esimerkki on vasemmistopuolueiden kansainvälisyys ja solidaarisuus, joka on alusta alkaen ollut vasemmistoliikkeen kantavia ajatuksia. Mieliharrastuksiani on ollut viime aikoina lehtien tekstaripalstojen selaaminen, joissa aika usein nimim. ”duunari” lähettää viestiä päättäjille ja nyt lähinnä Paavo Arhinmäelle. Viestin sisältö on yksinkertainen: kotimaan duunareitten etu muiden (ulkomaanpellejen) edelle. En tiedä tarvitseeko edes kommentoida näin mustavalkoista ajattelua tässä yhteydessä, mutta ehkä on ihan hyväkin, jos näitä ”duunareita” siirtyy persujen leiriin.

Voidaan myös todeta, että sosiaalietuuksiin turvautuvien ei kannata toivoa kovin suuria korotuksia palkkoihin yleisesti, koska harva tuki on elinkustannusindeksiin sidottu. Eli inflaation myötä oma ostovoima pienenee, vaikka palkat nousevat. Tämä on nähty selkeästi mm. opintotuen yhteydessä, joka on korotuksesta huolimatta jäljessä.

Palataksemme ay-liikkeeseen, voidaan vasemmiston ja ay-liikkeen suhdetta peilata hyvin perustuloajatuksen kautta. Demarit vastustavat henkeen ja vereen perustuloa, koska se ei ole ay-liikkeelle mieleen, mutta esimerkiksi vihreille tällaisen järkevän ajatuksen esittäminen ei tuota tuskia, kun heillä ei ole ”uutena” puolueena ay-liikkeeseen napanuoraa. Vasemmistoliitto on tällä hetkellä jakautunut tässä asiassa.

Money talks, kuten sanotaan. Ay-liikkeen tuki vasemmistolle oli yllättävän isoa, ja vaikka se ei puolueiden uudistuspyrkimyksiä jarruttaisikaan, niin sellaisen kuvan se antaa ulospäin.

Vastuuttomuus on suomalaisten perusoikeus

Miksei Suomessa kukaan halua ottaa vastuuta mistään? Poliitikot ulkoistavat vastuun virkamiehille, yritysjohtajat markkinoille, mamukriitikot maahanmuuttajille, jne.

Viimeistään tässä vaiheessa vaalirahoituskohua olisi monessa maassa hallitus hajotettu ja vaalit uusittu, kuten Attac täysin oikein perustein vaatiikin tekemään. Uudet vaalit tulevat kalliiksi? Demokratia on.

Myös Helsingin sosiaalijohtaja Paavo ”wouwou” Voutilaisen hankinta-asiat ovat olleet kivasti tapetilla. Enää herää kysymys, pitäisikö hänen erota valehtelun vai epäpätevyytensä takia?

Molemmissa edellä mainituissa tapauksissa kukaan ei varmaan loppujen lopuksi tule vastuuta kantamaan, vaan asia unohdetaan hiljalleen ja jatketaan kuin ei mitään olisi ollutkaan. Tämä maan tapa voitaisi kirjata ihan lakiin perusoikeutena. Syyllisiä ei saa syyttää, koska se on syyllistämistä. Sen sijaan syyllinen saa syyttää muita, koska onhan se ihan kohtuutonta, jos joutuu kantamaan vastuun virheistään ihan itse.

Kyllä ihmisten tulisi osata nähdä ero ”median ajojahdin”, syntipukin etsimisen ja tavallisen vastuunkannon välillä.

Kansalaisvalmiuskoulutuksesta jatke oppivelvollisuudelle

Oppivelvollisuuden pidentäminen on ollut tapetilla, kun mm. Paavo Arhinmäki ja muutama muu merkkihenkilö sellaista on mennyt ehdottamaan. Arhinmäen ehdotus oppivelvollisuuden pidentämisestä toisen asteen koulutukseen asti on erittäin ymmärrettävä, koska sillä tosiaan estettäisiin monien nuorien syrjäytyminen heti alkuunsa. Ottaen huomioon, kuinka paljon yhden nuorena syrjäytyneen ihmisen elämänaikaiset kustannukset tulevat yhteiskunnalle olemaan, pitäisi löytyä hyvin laajaa yhteisymmärrystä asian hoitamiseen myös sailaslaisten puolelta. Aloituspaikkojen lisäämisen kustannukset ovat aika marginaalisia verrattuna tuleviin säästöihin.

Ihmettelen vaan sitä, miten vähän mielikuvitusta on käytetty oppivelvollisuuskeskustelussa. Itselläni tuli aika nopeasti mieleen, että miksei voisi keksiä jotain uuttaa ja luovaa ratkaisua peruskoulun jatkeeksi. Voitaisiin esimerkiksi järjestää kaikille peruskoulun käyneille vuoden kestävä kansalaisvalmiuskoulutus. Siitä olisi helppo rakentaa sellainen kokonaisuus, johon sekä konservatiiviset isänmaaänkyrät että punavihreät ituhipit voisivat olla tyytyväisiä. Vuoden aikana voisi saada oppia käytännönläheisiin askareisiin (kodinhoito, ruuanlaitto), elämiseen liittyvään yleistietoon (omaan kotiin muuttaminen, yleinen lakitieto), konkreettiseen ympäristön ja luonnon tuntemukseen ja erilaisten instituutioiden (uskonnot, kanslaisjärjestöt, demokratia) tuntemukseen. Tällaisen aktiivisen – tekemällä ja kokemalla oppimisen – vuoden jälkeen nuoret sosiaalistuisivat hyvin järkeviksi ja aktiivisiksi kansalaisiksi, eikä uusavuttomuudesta tarvitsisi enää puhua.

Samaan vuoteen voisi hyvin sisällyttää yleisen asevelvollisuuden. Jokainen suomalainen saisi teoreettisen perustan sekä sotilaalliseen maanpuolustukseen että siviilipalvelukseen liittyen, jonka jälkeen voisi vapaasti valita, kumpaan haluaa itse erikoistua käytännön tasolla. Tällöin voitaisiin välttää turha vastakkainasettelu siviili- ja asepalveluksen välillä, ja samalla voitaisiin pienentää reservin kokoa ilman tarkkaan vaalitun ”maanpuolustushengen” rapautumista. Lisäksi uskon olevan yhteiskunnalle enemmän hyödyksi kouluttaa enemmistö esim. pelastus- ja öljyntorjuntatehtäviin kuin aseelliseen maanpuolustukseen. Tulevaisuuden kriisit ratkeavat vielä vähemmän aseilla kuin nykyiset.

Tällainen vuoden ”välivuosi” peruskoulun jälkeen kypsyttäisi nuoria myös tekemään valintoja tulevaisuutensa suhteen. Nyt kun jo viisitoista kesäisenä joutuu tekemään ison valinnan suoran ammatin tai lukion välillä, ei voida odottaa jokaisen tekevän juuri parasta ratkaisua itsensä kannalta. Tämän oppivelvollisuusjatkeen aikana olisi mahdollisuus keskittyä laajemmin opinto-ohjaukseen ja työelämään tutustumiseen eri sektoreilla, jotta mahdollisimman monella olisi edes jonkinlainen käsitys, mitä mahdollisuuksia elämässä on tarjolla.

Mistä rahat? Tämän tarkoituksella kompromissihakuisen hahmotelman tueksi en voi esittää minkään näköisiä taloudellisia laskelmia. Tällainen iso remontti järjestelmään tulisi varmasti maksamaan paljon, mutta on myös helppo huomata useita kohtia, jotka maksaisivat itsensä takaisin myöhemmin (esim. oikean opiskelupaikan nopeampi löytyminen ja syrjäytymisen ehkäiseminen). Toisaalta on syytä olla anarkistisen skeptinen kaikenlaisia valtion asettamia pakkoja kohtaan, mutta jos nähdään seurausten olevan koko yhteiskunnan hyvinvointia lisääviä, niin miksei voisi harkita.

Korruptio Suomessa

Välillä tuntuu, että vaalirahoituskeskustelussa ajaudutaan niin sivuraiteille, ettei varsinaista ongelmaa enää tunnisteta ollenkaan. Ei voi olla kenellekään yllätys, että vasemmistopuolueet ovat saaneet ammattiyhdistysrahaa ja oikeistopuolueet elinkeinoelämän rahaa. Tämä juontaa jo pitkästä historiasta, ja koska se on ollut hyvin läpinäkyvää, ei tässä ole mielestäni sinänsä mitään ongelmaa. Ammattiyhdistysliike tuskin tukisi vasemmistopuolueita, jos se ei kokisi niiden ajavan samoja intressejä, mikä pätee myös elinkeinoelämän ja oikeiston suhteeseen.

Huvittavaa on mielestäni eräitten kirjoittajien vimma puolustaa ammattiyhdistykseen kuuluvaa duunaria, joka ei äänestä vasemmistoa. Demokraattinen ay-liike tukee ja tekee yhteistyötä sellaisien tahojen kanssa, joiden se kokee olevan jäseniensä asialla. Se, että duunari äänestää jotain muuta puoluetta, johtuu todennäköisesti muista kuin hänen ammattiinsa liittyvistä syistä. Ihmiset voivat nähdä vaaleissa toiset asiat tärkeämmiksi, mutta kai hekin olettavat ammattiyhdistyksensä tekevän parhaat ratkaisut juuri ammattiasioihin liittyen. Tietysti on hyvä esittää kysymys, kuinka paljon ammattiyhdistysliikkeen sisällä on kähmintää, mikä vaikuttaa rahan liikutteluun.

Puolueiden tuista voi olla sitten montaa mieltä, mutta moraalinen (ja usein myös laillinen) ongelma koskettaa enemmänkin päättäjien henkilökohtaisia suhteita tukijoihinsa. Suomalainen korruption malli on hyvä veli -verkostot, joita näemmä on valtakunnallisellakin tasolla, mutta eniten luulisi ihmisten olevan huolissaan paikallispolitiikassa esiintyvistä vallan väärinkäytöksistä, jotka hyvinkin selvästi vaikuttavat ihmisten arkeen (esim. kaavoitus). Tällainen kabineteissa pyöritettävä ”sulle-mulle” -politiikka ja härskisti omaa etua ajava politiikka ei ole kovin avointa, eikä totisesti ainakaan äänestäjän asiaa auta.

Kenelläkään ei taida olla aavistustakaan, kuinka laajamittaista tällainen korruptio on Suomessa. Ainakin kuntatasolla uskon sen olevan ihan arkipäiväistä. Sellaisen todentaminen on kyllä siinä mielessä hankalaa, että jos piennimmästäkin asiasta alkaisi itsensä jääväämään päätöksissä, niin pienemmissä kunnissa loppuisivat päätöksentekijät kesken. Joku roti hommaan olisi kuitenkin saatava. Ensimmäinen askel on ongelman tunnustaminen ja yleisen ilmapiirin ja käytäntöjen muuttaminen, sillä pelkät lakimuutokset eivät auta. Rahaa liikkuu ja antamisen ei tarvitse olla pyyteetöntä (eihän se koskaan ole), mutta avoimuus ja rehellisyys sekä saajan että antajan kohdalla on ihan vähimmäisvaatimus. Jokainen yksityishenkilö, järjestö tai muu taho tukekoon sitten tältä pohjalta ketä haluaa.¨

Vasemmistolainen identiteetti

Vasemmiston äänestäjäkadosta on kirjoitettu vaikka minkälaisilla foorumeilla, joten miksi minunkaan pitäisi jättää aihepiiri sivuun. Tosin mieli tekisi,  koska aihe alkaa niin pahasti puuduttamaan, että välillä takoisin mieluummin päätäni seinään. Syitä, miksi vasemmiston kannatuskehitys muistuttaa viime aikaisia talouskäyriä, on esitetty runsaasti, ja useimmissa selityksissä tuntuukin olevan perää. Usein muistetaan myös mainita, että vaalituloksista huolimatta ihmiset ovat asenteiltaan ja arvoiltaan entistä vasemmistolaisempia. Tämä paradoksi saa kyllä minut hyvin mietteliääksi.

Onko siis niin, että ihmiset tunnustavat vasemmistolaisia arvoja, mutta eivät muuten tunne olevansa vasemmistolaisia? Vai eivätkö he usko vasemmistopuolueiden enää vastaavan näitä arvoja? Huonoa itsensä tuntemista vai luottamuksen puutetta? Vai sittenkin vääristyneitä mielikuvia? Vasemmistopuolueet ovat markkinointi&mainonta-alueella valovuosien päässä esim. Kokoomuksesta, joka on ehtinyt mainostoimistonsa kanssa vääristellä työväenpuolue yms. kampanjoillaan mielikuvat jo useaan otteeseen sekaisin. Tulen varmaan pohtimaan tätä nyt useammassa kirjoituksessa, koska kaikkien mietteiden kokoaminen yhteen tulisi turhan raskaaksi lukea.  Käsittelen nyt vain vasemmistolaista tapaa toimia ja olla.

Siis onko sellaista? Onko järkevää puhua vasemmistolaisesta tavasta elää ja toimia? Koska blogini ei ole mikään tieteellinen julkaisukanava, niin voin mieleni mukaan jatkaa tällaisen oletuksen parissa, koska ainakin itse koen sen mielekkääksi. Mielestäni yksi esimerkki kuvaa tällaista ajattelutapaa hyvin, eli ero porvarillisessa ja vasemmistolaisessa ”vapaaehtoistyössä”. Kun ihminen lähtee tekemään vapaa-aikanaan ilmaiseksi ja pyyteettömästi(!) esim. järjestö- tai seuratyötä, niin vasemmistolaisesti ajateltuna se on ihan itsestään selvää – pitäähän sitä ihmisellä harrastuksia ja mielekästä tekemistä olla. Porvarillinen ajatustapa taas ei mielestäni ole kovin pyyteetön, vaan vapaaehtoisen (ilmaisen) työn tulee maksaa itsensä takaisin vähintäänkin statuksen nousulla tai hyödyttää suoraan itseä. Eihän se ihan noin kyllä mene, mutta esimerkki onkin lähinnä havainnollistava. Jälkimmäinen (porvarillinen) ajattelutapa on mielestäni hyvin ajankuvaan sopiva, mutta uskoisin ihmisten enemmänkin haluavan ajatella ensimmäisen tavan mukaan.

Aika, jolloin kovat talouselämän arvot ovat olleet jo pitkään vallassa, on tuonut rahan, tehokkuuden ja hyödyn hyvin oikeistolaiset näkemykset itsestään selviksi mittareiksi kaikilla elämänalueilla. Toisin sanoen uskon, että vasemmistolaiseen tapaan toimia kuuluu vahvasti omaehtoisuus, yhteiseen hyvään tähtääminen, pyyteettömyys, tasa-arvoisuus ja monet muut ”pehmeät” arvot, joita ihmiset arvostavat paljon, mutta joita julkisesti halveksitaan, jos ne ovat ristiriidassa lyhyen tähtäimen kovien arvojen kanssa. Ihmiset kyllä tietävät näiden pehmeiden arvojen tuovan paljon suuremman edun kaikille pidemmällä tähtäimellä, mutta ei seuraavan kvartaalin aikana. Nykyiseen informaation määrään nähden on ihan uskomatonta, miten ihmiset voivatkaan nähdä asioita niin kapea-alaisesti.

Kauhistelut valtionvelan kasvusta kannattaa jättää…

…populisteille ja kokoomusnuorille. Kuulostaahan se tietysti vastuuntuntoiselta puolustaa jälkipolvia, joille velanmaksu lankeaa. Tilanne on kuitekin sellainen, että voimme joko maksattaa laman aiheuttamat ongelmat myöhemmin tai vaihtoehtoisesti nyt. Myöhemmin se tapahtuu verotuksen kautta, jolloin maksajiksi voidaan valita tasapainoisia yrityksiä ja aikuisia, mutta jos haluamme maksaa talouden alamäen heti leikkaamalla etuisuuksia ja julkisia palveluja – kuten Kokoomusnuoret esittivät – niin maksajiksi valikoituvat ennen kaikkea lapset ja heikompiosaiset.

Ainoa oikea huoli valtionvelan kasvattamisesta on mahdollinen luottokelpoisuuden heikentyminen, mutta kun verrataan moniin konkurssikypsiin maihin tai moniin vakavaraisempiinkin, niin Suomen talous näyttää erittäin tasapainoiselta. Vaikka myöhemmin joutuisimmekin kärsimään hieman hitaammasta talouskasvusta, niin on se kuitenkin parempi kuin ihmisten pahoinvoinnin aiheuttamat arvaamattomat seuraukset. Jälkiviisaasti voi tietysti sanoa, että talouskriisin hoitamiseen olisi pitänyt varautua jo aikoja sitten, mikäli olisimme halunneet hoitaa sen heti pois päiväjärjestyksestä. Nyt kun länsimaat jäivät taas kiinni housut kintuissa, niin varautumattomuus on korvattavissa ainoastaan velkaa lisäämällä. (Toki lisäksi on muitakin keinoja, mutta julkisen velan kasvattaminen on välttämätöntä.)

Työurien pidentäminen

Valtionvarainministeri Jyrki Katainen on useasti ilmoittanut Suomen kansalle, että on olemassa kolme vaihtoehtoa eläkekriisin hoitamiseksi: leikkaukset, veronkorotukset tai työurien pidentäminen. Hän on myös ilmoittanut, että Suomen kansa haluaa valita näistä juuri viimeisen. Joku voisi väittää, että nämä ovat vain oletuksia, mutta on toki ymmärrettävä Kataisen olevan nyt talousasiantuntija. Siksi voimme nyt tässäkin luottaa näihin kahteen oletukseen, että vaihtoehtoja on vain kolme ja että Suomen kansa on Kokoomus.

Työurien pidentäminen on nyt siis se keskeinen lähtökohta eläkepommin purkamiseksi. Pidentäminen tapahtuu esitysten mukaan eläkeikää korottamalla ja opiskelijoiden opintoaikoja lyhentämällä. Muita vaihtoehtojahan meillä ei siis ole. Selväähän se on, että pakottamalla saadaan ihmiset viihtymään pidempään työelämässä ja valmistumaan nopeammin. ”Sähän jaksat töissä tai sä itket ja jaksat töissä”, huuteli eräs nimetön virkamies 60-vuotiaalle siivoojalle valtionvarainministeriön unisex saniteettitiloissa. Opiskelijatkin ovat niin laiskoja opiskelemaan, että käyvät vain töissä ja järjestävät mielenosoituksia hyväntekijöitään vastaan.

Sattumalta löysin yhden rypistetyn muistion valtioneuvostoa lähellä olevan grillin roskiksesta. Se oli otsikoitu nimellä ideoita työurien pidentämiseksi ja sen alle oli kirjoitettu seuraavia kohtia: yleisestä asevelvollisuudesta luopuminen, eläkeiän ylärajan nostaminen 68-vuodesta ylöspäin, alemman korkeakoulututkinnon pätevöittäminen työelämään sekä erilaisten eläke ja osa-aikaeläkejärjestelyiden kehittäminen. Lisäksi oli muitakin kohtia, mutta ne olivat niin sutattuja etten saanut niistä selvää. Paperin kääntöpuolelle oli vielä lisätty kohta ideoita työssäjaksamisen ja viihtyvyyden parantamiseksi, mutta sen viereen oli kirjoitettu toisella käsialalla, että ei kuulu tälle vaalikaudelle.

Afganistanin sotaa vastaan, afganistanilaisten puolesta

Sotilaallisten toimien ensisijaisuutta ei jostain syystä näytetä kummeksuvan muualla kuin Vasemmistoliitossa. Afganistan tuoreena esimerkkinä antaa hyvän kuvan siitä, miten mielikuvituksettomasti ratkaisuja pyritään hakemaan. Esko-Juhani Tennilän puheenvuoro on lukemisen arvoinen, sillä se kyseenalaistaa Suomessa kritiikittömästi vastaanotettua näkemystä, jolla sotiminen Afganistanissa nähdään ainoana tai parhaana vaihtoehtona auttaa.

NATO:n ja Yhdysvaltojen miehitys ei ole saanut juuri mitään hyvää aikaan Afganistanissa, vaan päinvastoin tuonut epävakautta, kiihdyttänyt huumekauppaa ja ihmisoikeustilanne on erittäin surkea edelleen. Taitaa sitäpaitsi olla tavalliselle afganistanilaiselle ihan sama kuollako NATO:n vai kapinallisten pommeihin. Monissa NATO-maissakin on jo myönnetty, ettei terrorismin vastainen sotaretki ollutkaan ihan kaikkein parhaiten mietitty juttu, mutta on silkkaa typeryyttä, ettei sen tilalle yritetäkään keksiä mitään parempaa,vaan jatketaan samaan malliin ja toivotaan asioiden itsestään paranevan.

Ulkoministeri Stubb kuuluu juuri niihin, jotka näkevät Afganistanille vain kaksi vaihtoehtoa: sota tai Talebanin terrori. Siksi Taleban-kortti vilahtaa heti, kun joku vähänkin uskaltaa arvostella päätöstä joukkojen lisäämisestä alueelle. Totta on kyllä se, että möhläilyjä on erittäin hankala korjata jälkikäteen, mutta sodan laajentaminen ei ole ratkaisu.

Vihreistä

Kynnyskysymyksiä ei Vuotoksen lisäksi taida olla enää yhtään jäljellä. Tänään meni Lex-Nokia läpi että paukahti, eikä paikalla ollut kuin vain osa Vihreistä kantamassa vastuutaan. Ymmärrän kyllä sen, että vastuullinen toimiminen hallituksessa edellyttää kompromisseja ja joustamista, mutta eikö johonkin olisi vedettävä rajat. Ei ollut nimittäin ensimmäinen kerta. Vihreät ovat olleet mukana kaikissa hallituksen hankkeissa riippumatta puolueen sisältä kuuluneista soraäänistä ja äänestäjiensä toiveista.

Arvostan Vihreiden asiantuntijamaista otetta myös muihinkin asioihin kuin ympäristöön liittyen, mutta politiikkaa ei olla halukkaita tekemään. Vihreät toimivat virkamiesmäisesti: yrittävät ottaa parhaan tehon irti annetun poliittisen ja yhteiskunnallisen kehyksen sisällä. Vihreät tuntuvat toimivan politiikan ”järkevöittävänä” voimana, mutta todellisia yhteiskunnallisia muutoksia ei olla halukkaita suunnittelemaan, vaan tyydytään niihin kehyksiin, jotka muut suunnittelevat. Tämä on johtanut silmien sulkemiseen kansalaisoikeuksien polkemisen ja surkean sosiaalipolitiikan suhteen porvarihallituksen aikana.

Yksi erikoinen asia Vihreissä on halu olla profiloitumatta vasemmistoon tai oikeistoon. Puolueella on edustajia kummaltakin laidalta ja puolue on helpompi sijoittaa konservatiivi-liberaali -akselilla. Yleensä eurooppalaiset vihreät ovat selvästi vasemmistopuolueita, mutta se ei ole edellytys. Suomessa Vihreiden ei kannata profiloituakaan vasemmistoon, koska muuten se voisi yhtä hyvin yhdistyä Vasemmistoliittoon. Mielestäni Suomen puoluekentässä on hyvin tilaa arvoliberaalille puolueelle, mutta Vihreät eivät ainakaan nykymenolla tätä tonttia täytä, vaikka se paikka niille luonnostaan lankeaisi.