Avainsana-arkisto: yhteiskunta

Pornoa! Apua!

Keskustelupalstat ja lehtien yleisönosastot ovat kyllä niin vallattomia välillä. Välillä saa nauraa ihan kuset housussa. Tuoreimpiin huvituksiin kuuluu varmasti ainakin Hesarin keskusteluissa pinnalla ollut pornoaihe. Pornon suhteen ei ilmeisesti voi olla kuin puolesta tai vastaan. Joko se täytyy täysin tuomita tai puolustaa kulttuurin korkeimpana ilmentymänä.

Kaikenlaista tutkijaa on käynyt itkemässä, miten tutkimukset joko osoittavat pornon tekevän hyvää ihmiselle tai aiheuttavan tuhoisan riippuvuuden. Asiantuntija-arvioita on vielä höystetty kadunmiehen näkökulmilla. Kukaan kirjoittajista ei ole tosin muistanut erästä perusasiaa: käsitteen määrittelyä. Tähän vaatimukseen moni ehkä vastaa, että on kyse yleisesti tunnetusta aiheesta, joka tarkoittaa kaikille suunnilleen samaa. Mutta tässä onkin mielestäni se pointti: porno ei tarkoita kaikille samaa.

Nykypäivän massaviihteellistynyttä pornoa ei välttämättä kannata edes verrata vuosisatoja vanhaan maalaustaiteeseen, mutta pornoa yhtä kaikki. Sama henkilö, joka pitää miestenlehtien kuvia mauttomina ja alatyylisinä, saattaa laittaa seinälleen penetraatiota esittävän maalauksen, josta on maksanut jopa tuhansia euroja. Joku toinen taas miettii, että onpa hirveä taulu, mutta rakastuu tulisesti viettelevään kuvaan miestenlehdessä.

Kovaa pornoa Louvresta.

Kovaa pornoa Louvresta.

Vaikka pornosta voi puhua nykyisin avoimesti, on se rinnastaminen taiteeksi edelleen tabu. Kyse on kuitenkin kulttuurin osa-alueesta, viihteestä, esteettisistä elämyksistä, tavasta ilmaista itseään, kokea yhteisöllisyyttä, jne. Mikä tekee seksuaalisesta kiihottumisesta vähempiarvoisen elämyksen? Toki pornoon liittyy maailmalla kaikkea pahaa, kuten ihmiskauppaa ja riippuvuutta, mutta mielestäni ongelmat eivät johdu pornon erikoislaatuisuudesta suhteessa muihin elämänaloihin.

Ihmiskauppa, riippuvuus, lasten hyväksikäyttö ja rikollisuus ovat oikeita ongelmia, mutta eivät selity sillä, että porno on itsessään paha asia. Mainstream porno on usein tylsää, mutta edustaa vain yhtä tyyliä. Sinuhe Egyptiläinen on tylsä kirja, mutta ei se tarkoita, että kaikki kirjallisuus olisi tylsää. Pohdinta siitä, missä vaiheessa pornografinen ilmaisu muuttuu viihteestä taiteeksi on samanlaista jeesustelua kuin mikä tahansa kulttuuria arvottava keskustelu.

Seuraava – ehkä turhan suppeakin – määritelmä on poimittu väestöliiton sivuilta:

Porno eli pornografia on aikuisille tarkoitettua niin sanottua viihdettä. Sen tarkoituksena ei ole näyttää aitoa tai oikeaa seksuaalisuutta, rakkautta tai nautintoa, vaan tuottaa seksuaalista kiinnostusta ja kiihottumista. Pornoa näkee eri muodoissa muun muassa lehdissä, elokuvissa ja internetissä. Sitä voidaan määritellä eri tavoin, esimerkiksi pehmeään (eli softcore) ja kovaan (hardcore) pornografiaan. Pornografian määritteleminen on aina kulttuuri-, arvo- ja normisidonnaista. Myös jokainen yksilö kokee pornografian omalla tavallaan, jotkut kokevat sen omaa fantasiamaailmaansa rikastuttavana asiana, kun taas toiset ahdistuvat pornosta. Tällä halutaan suojella lapsia kohtaamasta liian varhain asioita, joita he eivät välttämättä pysty ymmärtämään ja mikä aiheuttaa ahdistusta ja hämmennystä.

Vastuuttomuus on suomalaisten perusoikeus

Miksei Suomessa kukaan halua ottaa vastuuta mistään? Poliitikot ulkoistavat vastuun virkamiehille, yritysjohtajat markkinoille, mamukriitikot maahanmuuttajille, jne.

Viimeistään tässä vaiheessa vaalirahoituskohua olisi monessa maassa hallitus hajotettu ja vaalit uusittu, kuten Attac täysin oikein perustein vaatiikin tekemään. Uudet vaalit tulevat kalliiksi? Demokratia on.

Myös Helsingin sosiaalijohtaja Paavo ”wouwou” Voutilaisen hankinta-asiat ovat olleet kivasti tapetilla. Enää herää kysymys, pitäisikö hänen erota valehtelun vai epäpätevyytensä takia?

Molemmissa edellä mainituissa tapauksissa kukaan ei varmaan loppujen lopuksi tule vastuuta kantamaan, vaan asia unohdetaan hiljalleen ja jatketaan kuin ei mitään olisi ollutkaan. Tämä maan tapa voitaisi kirjata ihan lakiin perusoikeutena. Syyllisiä ei saa syyttää, koska se on syyllistämistä. Sen sijaan syyllinen saa syyttää muita, koska onhan se ihan kohtuutonta, jos joutuu kantamaan vastuun virheistään ihan itse.

Kyllä ihmisten tulisi osata nähdä ero ”median ajojahdin”, syntipukin etsimisen ja tavallisen vastuunkannon välillä.

Kansalaisvalmiuskoulutuksesta jatke oppivelvollisuudelle

Oppivelvollisuuden pidentäminen on ollut tapetilla, kun mm. Paavo Arhinmäki ja muutama muu merkkihenkilö sellaista on mennyt ehdottamaan. Arhinmäen ehdotus oppivelvollisuuden pidentämisestä toisen asteen koulutukseen asti on erittäin ymmärrettävä, koska sillä tosiaan estettäisiin monien nuorien syrjäytyminen heti alkuunsa. Ottaen huomioon, kuinka paljon yhden nuorena syrjäytyneen ihmisen elämänaikaiset kustannukset tulevat yhteiskunnalle olemaan, pitäisi löytyä hyvin laajaa yhteisymmärrystä asian hoitamiseen myös sailaslaisten puolelta. Aloituspaikkojen lisäämisen kustannukset ovat aika marginaalisia verrattuna tuleviin säästöihin.

Ihmettelen vaan sitä, miten vähän mielikuvitusta on käytetty oppivelvollisuuskeskustelussa. Itselläni tuli aika nopeasti mieleen, että miksei voisi keksiä jotain uuttaa ja luovaa ratkaisua peruskoulun jatkeeksi. Voitaisiin esimerkiksi järjestää kaikille peruskoulun käyneille vuoden kestävä kansalaisvalmiuskoulutus. Siitä olisi helppo rakentaa sellainen kokonaisuus, johon sekä konservatiiviset isänmaaänkyrät että punavihreät ituhipit voisivat olla tyytyväisiä. Vuoden aikana voisi saada oppia käytännönläheisiin askareisiin (kodinhoito, ruuanlaitto), elämiseen liittyvään yleistietoon (omaan kotiin muuttaminen, yleinen lakitieto), konkreettiseen ympäristön ja luonnon tuntemukseen ja erilaisten instituutioiden (uskonnot, kanslaisjärjestöt, demokratia) tuntemukseen. Tällaisen aktiivisen – tekemällä ja kokemalla oppimisen – vuoden jälkeen nuoret sosiaalistuisivat hyvin järkeviksi ja aktiivisiksi kansalaisiksi, eikä uusavuttomuudesta tarvitsisi enää puhua.

Samaan vuoteen voisi hyvin sisällyttää yleisen asevelvollisuuden. Jokainen suomalainen saisi teoreettisen perustan sekä sotilaalliseen maanpuolustukseen että siviilipalvelukseen liittyen, jonka jälkeen voisi vapaasti valita, kumpaan haluaa itse erikoistua käytännön tasolla. Tällöin voitaisiin välttää turha vastakkainasettelu siviili- ja asepalveluksen välillä, ja samalla voitaisiin pienentää reservin kokoa ilman tarkkaan vaalitun ”maanpuolustushengen” rapautumista. Lisäksi uskon olevan yhteiskunnalle enemmän hyödyksi kouluttaa enemmistö esim. pelastus- ja öljyntorjuntatehtäviin kuin aseelliseen maanpuolustukseen. Tulevaisuuden kriisit ratkeavat vielä vähemmän aseilla kuin nykyiset.

Tällainen vuoden ”välivuosi” peruskoulun jälkeen kypsyttäisi nuoria myös tekemään valintoja tulevaisuutensa suhteen. Nyt kun jo viisitoista kesäisenä joutuu tekemään ison valinnan suoran ammatin tai lukion välillä, ei voida odottaa jokaisen tekevän juuri parasta ratkaisua itsensä kannalta. Tämän oppivelvollisuusjatkeen aikana olisi mahdollisuus keskittyä laajemmin opinto-ohjaukseen ja työelämään tutustumiseen eri sektoreilla, jotta mahdollisimman monella olisi edes jonkinlainen käsitys, mitä mahdollisuuksia elämässä on tarjolla.

Mistä rahat? Tämän tarkoituksella kompromissihakuisen hahmotelman tueksi en voi esittää minkään näköisiä taloudellisia laskelmia. Tällainen iso remontti järjestelmään tulisi varmasti maksamaan paljon, mutta on myös helppo huomata useita kohtia, jotka maksaisivat itsensä takaisin myöhemmin (esim. oikean opiskelupaikan nopeampi löytyminen ja syrjäytymisen ehkäiseminen). Toisaalta on syytä olla anarkistisen skeptinen kaikenlaisia valtion asettamia pakkoja kohtaan, mutta jos nähdään seurausten olevan koko yhteiskunnan hyvinvointia lisääviä, niin miksei voisi harkita.

Maahanmuutto ja sosiaaliturva

Maahanmuuttokriittisten puheenvuoroissa on peloteltu ihmisiä ajatuksella, että Suomen sosiaaliturva houkuttelee kaikki köyhien maiden sosiaalipummit ja mummot tänne. Vastaväittäjät sanovat, että eipäs houkuttele. Juupas eipäs keskustelun sijaan voisi kuitenkin keskittyä löytämään jotain ratkaisua ilmiselvään ongelmaan, jonka lähes kaikki osapuolet tunnustavat: työperäisen maahanmuuton tarpeen ja maahanmuuttajien heikon työllistymisen ja kotoutumisen väliseen ristiriitaan.

Paatuneinkin mamukriitikko joutuu myöntämään, ettei maahanmuuttajien tuloa voida estää, ja vastaavasti myös vapaata maahanmuuttoa kannattavat tietävät, että sosiaaliturva kaipaa kipeästi uudistamista ilmankin maahanmuuttajia. Tältä pohjalta toivoisin esitettävän edes jonkinlaisia kompromissiehdotuksia tilanteen hoitamiseksi.

Ensinnäkin on selvää, että mitä enemmän maahanmuuttajien kotouttamiseen panostetaan, sitä nopeammin he oppivat kielen, paikallisen kulttuurin ja sopeutuvat työelämään sekä yhteiskuntaan. Jos katson tilannetta kannattamastani kansalaispalkkanäkökulmasta, niin perustuloa edellyttävään kansalaisuuteen voisi vaatia tietyt kieliopinnot ja joko kokemusta työelämästä tai jonkinlaista muuta yhteiskuntaan sosiaalistavaa kokemusta. Mielestäni aktiivinen toimiminen kansalaisjärjestöissä, urheiluseuroissa tai muissa yleishyödyllisissä järjestöissä oikeuttaa yhtä lailla tasavertaiseen kohteluun perusturvan osalta. Ihmistä ei voida mitata kansantaloudellisen tuottavuuden kautta. Aika ennen kansalaisuutta voisi tarkoittaa hyvin tarveharkintaista sosiaaliturvaa, koska elämäntilanteetkin tänne tullessa voivat olla hyvin vaihtelevia. Yksi vaihtoehto olisi verrata maahanmuuttajaa opiskelijaan.

Jos yhteiskunta tukee ja aktivoi kotoutumisvaiheessa tarpeeksi ja maahanmuuttaja itse on aktiivinen (mitä uskon lähes kaikkien olevan), niin kansalaisuuden saavuttaminen voisi tapahtua hyvinkin nopeasti. Kotoutumisen jälkeen en usko kenenkään oikeasti haluavan elää sosiaalipummin elämää ellei ole pakko. Tähän ei oikeasti tarvita keppiä ja uhkailua eli niitä perinteisiä ”kannustimia”.

En ala esittämään mitään tarkkaa mallia, koska en ole perusturva-asiantuntija, ja myönnän hyvin, että parempi ratkaisu saatetaan löytää ihan toisesta näkökulmasta, mutta toivoisin populistisen pelottelu-vähättely keskustelun rinnalle edes jonkinlaisia muutosehdotuksia. Ideoita saa heitellä vapaasti. Jokin kompromissi olisi löydyttävä sosiaalipummeja pelkäävien ja vapaata liikkuvuutta ihannoivien välillä.

Kannattaa lukea tämä

Tämä sopii hyvin jatkoksi aikaisemmalle kirjoitukselleni:

Kaarina Kailo on kirjoittanut hauskan ja osuvan satiirin vallitsevasta markkinatalousajatuksesta, jossa kaiken on oltava rahallisesti mahdollisimman tuottavaa. Hersyvän hyvä!

Äänestä bloggaavaa poliitikkoa!

En uskonut tätä blogia aloittaessani, miten monet asiat kirjoitusten sisältöön ja tyyliin vaikuttavatkaan. Vaikka tärkein päämääräni oli jäsennellä ajatuksiani, niin se on tuntunut jäävän muiden motiivien jalkoihin. Ajatus mahdollisesta lukijakunnasta vaikuttaa hyvin paljon (tiedostamattakin) sisältöön ja tyyliin, ihan jo senkin takia, että blogini on täysin julkinen. Yhtenä motiivina on ollut levittää uusia näkökulmia, myös linkittämällä muita sivustoja ja blogeja. Suosittelen muillekin kirjoittajille linkittämistä, koska se on ehkä paras tapa antaa näkyvyyttä hyville näkökulmille. Ymmärtääkseni hakukoneetkin käyttävät logiikassaan myös linkkien määrää(?)

Itse luen lähinnä yhteiskunnallisia ja poliittisia blogeja, vaikka erilaiset harrasteblogit taitavat olla suosituimpia noin yleisesti. En ota kantaa, miten erilaiset henkilökohtaiset- tai harrasteblogit rakentuvat parhaiten, mutta yritän analysoida yhteiskunnalliseen keskusteluun suuntautuneiden blogien onnistunutta rakennetta.

Poliitikkojen blogeissa arvostan aktiivista ja avointa tiedonantoa keskeisistä käsillä olevista suunnitelmista ja kiistoista, joista eritellään kansantajuisesti, mistä asiassa on kyse, erilaiset argumentit puolesta ja vastaan ja ketkä niitä edustavat, oma mielipide ja niiden perustelut sekä viitekehys. Blogit ovat parhaita keinoja antaa äänestäjille tietoa poliittisesti kuumien tai mediassa jostain syystä vähemmän huomiolle jääneiden asioiden etenemisestä. Hyvä poliitikko esittelee laajasti tärkeimmät argumentit puolesta ja vastaan ja ruotii myös omien näkemyksien puutteita ja syitä, miksi itse on mihinkin kantaan päätynyt. Avoin keskustelu blogin sisällä on suotavaa.

Esimerkki hyvästä blogista on Osmo Soininvaaran erittäin aktiivinen ja vaikutusvaltainen keskustelua painottava blogi. Huonosta poliittisesta blogista voisin mainita pääministeri Matti Vanhasen – yhden Suomen seksikkäimmistä miehistä – blogin, jossa pääministeri Vladimir Pu… Anteeksi, pääministeri Vanhanen kertoo, kuinka typeriä muut ovat ja on viime aikoina keskittynyt varmistamaan itselleen elinikäistä pääministerin virkaa Kekkosen hengessä. Oma lukunsa on tietty kansainvälisesti arvostettu valtionvarainministerimme Jyrki Katainen, jonka päiväkirjassa ei nyt ollut yhtään merkintää, ja edellisen merkinnän ajankohtaa en muista tarkalleen – vaalien alla kuitenkin.

Tärkeää yhteiskunnallista kirjoittamista on myös eräänlaiset kansalaisjournalismiin pyrkivät blogit, jotka valitettavasti keskittyvät pääsääntöisesti kommentoimaan Hesarin uutisia. Internetin vapaudesta, demokraattisuudesta ja avoimuudesta nämä ovat kuitenkin kiistattomia todisteita: nettiin voivat kaikki laittaa tasavertaisesti ja avoimesti omat mielipiteensä ja kertoa asioista joista valtamedia vaikenee. Siksi kaikki konservatiivien ehdotukset nettiin liittyvistä rajoituksista on otettava hyvin kriittisesti vastaan. Lehtimonopolien sensuroidut yleisönosastot eivät takaa monipuolista ja avointa keskustelua.

Köyhyydestä

Yksi tapa hahmottaa ihmisen päämääriä ja tarpeita on lähteä niiden negaation kautta liikkeelle. Näitä negaatioita voidaan kutsua yhteisesti köyhyydeksi, josta noin äkkiseltään voidaan erottaa ainakin henkinen, kulttuurinen, moraalinen, sosiaalinen ja taloudellinen köyhyys. Ihminen on köyhä (suhteellisesti), jos ei kykene täysipainoiseen vallitsevan kulttuurin mukaiseen elämään. On siis selvää, ettei pelkästään rahalla ratkaista köyhyysongelmaa, ellei haluta ymmärtää köyhyyttä ahtaasti rahan puutteeksi.

Suomessa taitaa olla tuo taloudellinen köyhyys ehkä kaikkein pienin ongelma kuitenkin, koska todellisuudessa ihmisen onnellisuus on enemmän riippuvainen muista asioista silloin kun perustoimeentulo on turvattu. (En tässä kiellä sitä tosiasiaa, että Suomessa on myös absoluuttisesti köyhiä.) Köyhyyden lajit ovat kuitenkin yhteydessä toisiinsa, jolloin rahankin asema voi korostua.

Vai onko tässäkin vain kyse vääristä arvostuksista? Jos ihmisten päämääränä (kuten monissa kyselytutkimuksissa on selvitetty) on elää turvallinen, sosiaalisesti rikas elämä perheen perustamisineen yms., voidaan asiat suunnitella jopa niin, ettei rahalla olisi mitään merkitystä. No, ehkä noin kärjistetty väite vaatii hieman vankemmat perusteet, mutta tarkoitus olikin esittää asenteiden ristiriitaisuus. Taloudellisen kasvun mantraa toistellessa monesti pääsee unohtumaan, mikä asia palvelee mitäkin.

Jos lapset kasvatetaan valtiota varten ja työtä tehdään taloutta varten, ei olla kovin ihmislähtöisessä tilanteessa, vaikka kansantalouden kasvu toisikin paljon hyvää mukanaan. Moni tekee hiki hatussa todella epämielekästä työtä ja samanaikaisesti luulee olevansa onnellinen saadessaan siitä palkkaa, mutta pidemmän päälle todellisuus iskee muodikkaasti burnoutin muodossa kuin nahkaruoska pakaraan. Työuupumustilastot eivät ole vitsi.

Kansallisten ja kansainvälisten vaihtoehtojen löytäminen on täysin mahdollista, ja sitä varten politiikka on olemassa. Ihmislähtöisiä malleja järjestää yhteiskunta on jo nyt paljon olemassa, joita voin toki esitellä myöhemmin, jos jotakuta kiinnostaa. Sitä ennen voitte itse miettiä ja valita oman köyhyyden lajinne listasta tai keksiä uuden.

Viikon kirja – Tienviittoja tulevaisuuteen

Luin Tapani Laustin kirjan Tienviittoja tulevaisuuteen ja suosittelen sitä oikein lämpimästi kaikille, jotka ovat kiinnostuneita toisenlaisen maailman mahdollisuudesta. Lausti esittelee kirjassaan erittäin selkeäsanaisesti valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä niin ihmiskäsityksen, kasvatuksen kuin yhteiskuntajärjestyksenkin osalta.

Kirjassa hahmotellaan kokeilemattomia ja jo kokeiltuja anarkistisia, sosialistisia tai muuten sosiaalisesti oikeudenmukaisia yhteisöllisiä malleja. Intellektuellien nimiä vilahtelee myös aika tasaisesti Chomskysta Russeliin ja varsinkin utopisti William Morris on vahvasti esillä antaen pohjan koko kirjan rakenteelle. Jos nyt kirjoittaisin kirjan, haluaisin kirjoittaa juuri tällaisen kirjan tai ainakin tästä näkökulmasta.

Kirjassa on huomionarvoista sekin, että Lausti näkee monien eri mallien olevan mahdollisia, eikä sulkeudu yhden aatteen alle. Näinhän sen tulee ollakin, jos halutaan laittaa ihmislähtöisyys etusijalle. Kaikki mallit kuvaavatkin juuri sitä, millä tavoin saadaan yhteiskunta ja talous palvelemaan ihmistä eikä toisinpäin.

Yleiskartoituksena teos toimii hyvin niin aloittelevalle yhteiskuntakriitikolle kuin kokeneemmallekin aktivistifilosofille. Selkeäsanaisuudesta ja optimistisesta otteesta tulee hyvä olo ja voimattomuuden tunne katoaa – ainakin hetkeksi.

Jos kiinnostus heräsi, niin kannattaa myös katsoa http://www.lausti.com